TEHOA HARJOITTELUUN
Judon päijät tiimi näyttää esimerkkiä
Olimme mukana Heidi Siutlan haastateltavina hänen tehdessään lopputyötä Lahden ammattikorkeakouluun, liikunnan ja vapaa-ajan koulutusohjelma aiheesta inkluusio urheilu-seuroissa. Lopputyön nimi oli ”Erityistä tukea tarvitsevien lasten, heidän vanhempiensa ja ohjaajiensa kokemuksia”.
Tämä lopputyöstä kirjoitetusta artikkelista tehty tiivistelmä antaa kuvan siitä toiminnasta mitä judon parissa on tehty vuosikausia. Judon periaatteisin on kuulunut ottaa mukaan nekin nuoret jotka eivät välttämättä muissa lajeissa tai ohjauskulttuuriin ei ole kuulunut tukea ns.”ei lahjakkaimpia”. Judo saleille on perinteisesti olleet tervetulleita ADHDsta, oppimishäiriöstä kärsivät tai muuten erityistukea tarvitsevat lapset. Heitä ei ole eritelty vaan heillä on ollut mahdollisuus harrastaa judoa ikätovereidensa joukossa. Onhan judolla vuosisataiset perinteet kasvatuksen tukemisessa. Judoon on jäänyt ripaus itämaisuutta, jossa säännöillä ja toisen kunnioittamisella on tärkeä merkitys. Judon periaatteisiin kuuluu joustava taito myös suhtautumisessa muihin ihmisiin. Tiimimme periaatteita ovat ajatus, että kaikkien ei tarvitse kilpailla on tärkeää että nuorella on mahdollisuus monipuoliseen liikunta harrastukseen. Olen ylpeä saadessani ohjata näin hienoa ryhmää.
Artikkelin tiivisteli Henry Lipponen
INKLUUSIO URHEILUSEUROISSA
Ylivilkas ja tarkkaavaisuushäiriöinen poika heittää ikätoveriaan judotatamilla, ja aikoo vielä joskus saada mustan vyön. Inkluusiolla tarkoitetaan yhteistä toimintaa, jossa kaikki ovat jo alusta lähtien yhteisön osana (Lieberman & Houston-Wilson 2002, 1). Inkluusiossa kaikki lapset toimivat siis yhdessä, mutta jokaisen yksilön tarpeet, kyvyt ja mahdollisuudet huomioidaan ja muutetaan toimintaa ja/ tai ympäristöä vastaamaan yksilöiden tarpeita, eikä päinvastoin. (Saari 2005, 52–53.)
Syksyllä 2007 opinnäytetyönä toteutetussa tutkimuksessa selvitettiin havainnointien ja haastattelujen avulla, miten erityistukea tarvitsevat lapset kokevat harrastamisen urheiluseurojen yleisissä ryhmissä ja mikä mahdollistaa heidän osallistumisensa toimintaan. Tutkimukseen osallistui yhteensä neljästä eri seurasta kahdeksan 6-12–vuotiasta erityistä tukea tarvitsevaa lasta, heidän seitsemän vanhempaansa ja viisi ohjaajaansa. Seurat olivat Lahden Judoseura, Touhis ry, Lahden Uimaseura ry sekä Tampereen Työväen Uimarit. Lajeina oli uinti, judo ja telinevoimistelu. Tutkimukseen osallistui kuusi poikaa ja kaksi tyttöä.
Tutkimus on laadullinen tutkimus, joka ei pyri yleistäviin ja mitattaviin tuloksiin, vaan asioiden ymmärtämiseen ja tulkintaan. Laadullinen, eli kvalitatiivinen tutkimus on aina subjektiivinen, joten tutkija ja hypoteesit vaikuttavat aina tutkimustilanteeseen ja sen myötä myös tuloksiin ja niiden tulkintaan. (Koivula, Suihko, Tyrväinen 2002, 31–34, Lehtinen 2005, Valli 2001, 102–105.)
Mitä inklusiivinen toiminta on
Inklusiivisessa toiminnassa ja sen suunnittelussa tulee keskittyä siihen, mitä lapsi pystyy tekemään, eikä siihen mitä hän ei vammansa vuoksi voi tehdä. Erilaisuus tulee nähdä siis toimintaa rikastuttavina ominaisuuksina, eikä rajoittavana tekijänä. (Rintala 1997, 5.) Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat inkluusion pohjalla olevat perimmäiset arvot (Saari 2005, 9). Inkluusiota voidaan toteuttaa erillisenä toimintana, rinnakkaisena toimintana, soveltavana toimintana, käänteisenä integraationa tai avoimena toimintana. Näitä kaikkia voidaan toteuttaa erikseen tai yhdessä. (Alanko, Remahl & Saari 2004, 6.) Inkluusio pitää sisällään siis mahdollisuuden valita integraation, eli sulauttamisen, ja segregaation, eli toiminnan erottelun ja erojen korostamisen väliltä. (DePauw & Gavron 2005, 271.)
Toimintaa voidaan soveltaa kaikille sopivaksi muuttelemalla opetus- ja valmennustyyliä, sääntöjä, välineitä ja/ tai ympäristöä. Toimintaa tulee muuttaa kuitenkin vain tarvittaessa, ja sen tulee olla mahdollisimman vähäistä. (Downs 2006, 6.) Toimintaa voidaan soveltaa myös eriyttämällä joko yhden tai useamman osallistujan kohdalla. Eriyttämisellä tarkoitetaan yksilöiden huomioimista ohjauksessa. Eriyttämällä toimintaa tavoitteiden saavuttaminen helpottuu, oppimis- ja osallistumisvaikeudet vähenevät, mikä lisää puolestaan aktiivisuuden määrää, osallistumismahdollisuuksia, motivaatioita ja onnistumisen kokemuksia. (Koljonen & Rintala 2002, 207–208.)
Lähikouluperiaate pätee myös liikuntaharrastukseen
Yhä useampi lapsi haluaa harrastaa ikäistensä joukossa tavallista, hauskaa liikuntaa. Lähikouluperiaate, jonka mukaan lapsella on oikeus saada opetusta omassa lähikoulussaan, pätee myös liikuntaan. Lapsella on siis oikeus harrastaa liikuntaa omassa lähiseurassaan. Kaikki lapset harrastavat samassa paikassa, mutta yksilölliset tarpeet huomioidaan toiminnassa. Liikunta on edelläkävijä koko yhteiskunnan inkluusiotyössä. Silti kehitys kohti inklusiivista toimintaa vaatii runsaasti töitä, ja on vielä aluillaan liikunta- ja urheiluseuratoiminnassakin. (Rautio 2006, 18, Naukkarinen & Ladonlahti 2001, 101.) Tutkimus ja siitä saadut tulokset vahvistavat käsitystä inkluusiosta ja sen tärkeydestä Tutkimukseen osallistuneet lapset harrastivat mieluummin yleisissä ryhmissä, kuin pienemmissä erityisryhmissä.
Lasten ja nuorten urheilussa tärkeiksi asioiksi nousevat sen toimintojen sosiaalistavat, terveyttä edistävät ja kuntoa lisäävät vaikutukset. Seuroissa tulisikin entistä enemmän huomioida kaikki lapset yksilöinä ja tarjota heille onnistumisen elämyksiä. Tämä edellyttää entistä lapsikeskeisempää ja yksilön kehitystason huomioivaa toimintaa. (SLU 2005, 33.)
Urheilulla on fyysisiä, terveyttä edistäviä vaikutuksia, joista merkittävin lienee elinikäisen liikunnan omaksuminen ja oman mielekkään liikkumistavan löytäminen. Myös tutkimuksen mukaan liikunnallisen elämäntavan omaksuminen ja oman lajin löytäminen koettiin erityisen tärkeänä, mikä ainakin erityistä tukea tarvitsevilla lapsilla saattaa muuten olla vaikeaa. Monipuolinen liikunta kehittää fyysistä terveyttä ja kuntoa, verenkiertoelimistön toimintaa, rasvasolujen kokoa, luuston rakennetta sekä lihasten ja hermoston toimintakykyä. Liikunnan ja urheilun tulee olla taitotason ja edellytysten mukaista, jotta se on mielekästä ja turvallista. Lisäksi monipuolinen liikunnan harrastaminen kehittää perusliikuntataitoja ja motorisia valmiuksia. (Nuori Suomi 2001, 11–13.) Haastatteluissa mainittiin myös erityistukea tarvitsevien motoristen taitojen oppimisen tehostuminen yleisessä ryhmässä toimiessa, jossa mallioppimisen merkitys korostuu. Myös vaatimustaso on yleisessä ryhmässä usein erityisryhmää korkeampi, minkä koettiin edistävän merkittävästi oppimista.
Urheilu edistää myös sosiaalisia taitoja, joiden merkitys korostuu entisestään erityistukea tarvitsevien lasten kohdalla. Ryhmään kuulumisen kokemukset ja tuntemukset ovat hyvin merkittävässä roolissa, muun muassa sisäisen motivaation syntymisessä. (Nuori Suomi 2001, 9-10.) Sosiaaliset taidot ja ystävyyssuhteiden luominen ovat useille hyvin merkittävä osa harrastustoimintaa. Fyysinen läheisyys, vuorovaikutus ja yhdessäolo tarjoavat mahdollisuuden ystävyyssuhteiden kehittymiselle ja tätä ohjaajan ja valmentajan tulisikin edistää ja kannustaa kaikessa toiminnassa. (Saloviita 1999, 194–196.)
Urheiluseuraharrastuksen sosiaaliset vaikutukset nousivat esille myös lähes kaikissa haastatteluissa. Inkluusiossa erityistukea tarvitseva saa olla muiden mukana ja osallistua tasavertaisesti toimintaan, sekä tuntea kuuluvansa ryhmään. Liikunnan avulla on helppo myös opettaa sosiaalisia taitoja, muun muassa yhdessä tekemistä, toisten auttamista ja kannustamista. Tutkimuksen mukaan inkluusio ei vaadi seuroilta tai ohjaajilta juurikaan erityisjärjestelyjä. Lasten erityistuen tarve tulee toki huomioida toiminnassa. Erityistukea tarvitsevat vaativat kuitenkin motivaation säilymiseksi muita enemmän kannustusta ja rohkaisua. Näitä seikkoja ei kuitenkaan tule ylikorostaa, vaan niiden tulee olla luonnollinen osa toimintaa. Tutkimukseen osallistuneissa ryhmissä kaikki lapset huomioitiin yksilöinä ja toimintaa sovellettiin sekä eriytettiin kaikkien sitä tarvitsevien kohdalla. Kyseisissä ryhmissä inkluusion voidaan muutenkin sanoa toteutuneen ja onnistuneen, sillä kaikki ryhmäläiset olivat olleet alusta asti tasavertaisina ryhmässä mukana. Kaikki osallistujat suhtautuivat myös myönteisesti inkluusion.
Yhteistoiminnasta ja inkluusiosta ei ole havaittu olevan haittaa kenellekään osallistujista, vaikka yleisesti ajatellaan, että se haittaisi tai estäisi vammattomien oppimista ja kehittymistä. Myönteisiä vaikutuksia sillä sen sijaan on havaittu olevan. Pelko erilaisuutta kohtaan on vähentynyt, hyväksyntä ja yhteistyö puolestaan lisääntynyt. Itsetunto on kohentunut vammattomien voidessa auttaa vammaisia tovereitaan. Lisäksi ystävyyssuhteita on kehittynyt, mikä on puolestaan kehittänyt moraalisia periaatteita ihmisten tasa-arvosta. (Saloviita 1999, 32.) Haastatteluissa esiin tulleista seikoista ainoana haittana voidaan mainita tilanne, jossa erityistä tukea tarvitsevien huomio ei ole tasapainossa muun ryhmän saaman huomion kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että erityistukea tarvitsevat jäävät vähäiselle huomiolle, tai päinvastoin, eli erityistukea tarvitseva vie koko ryhmän huomion ja toimintaa johdetaan hänen mukaansa.
Vanhemmat ja ohjaajat avaavat ovia erityistä tukea tarvitseville lapsille
Lapsen saaminen yleiseen toimintaan mukaan saattaa olla vaikeaa vanhemmille, mikäli toimintaa ei sellaisena yleisesti mainosteta. Lapsen saaminen mukaan yleiseen harrastustoimintaan vaatii siis vanhemmilta rohkeutta ja oma-aloitteisuutta. Heidän on selvitettävä itselleen, mitä haluavat toiminnalta ja miksi haluavat lapsensa mukaan toimintaan. Muut samanlaisessa tilanteessa olevat perheet voivat olla myös merkittävä tuki vanhemmille. Lisäksi toimintaa järjestävälle taholle on hyvä ilmoittaa, mitä haluaa toiminnalta ja etsiä asialle myönteinen taho ja ryhmän ohjaaja. (Saloviita 1999, 36–39.) Vanhempien aktiivisuus tuli esille myös tutkimuksessani, sillä kaikkien tutkimukseen osallistuneiden lasten harrastus on vaatinut vanhemmilta aktiivisuutta erityisesti sopivaa lajia ja seuraa valittaessa.
Inkluusiossa ohjaajien asenteet sekä materiaaliset resurssit vastaavat heterogeenisen ryhmän tarpeita. (Naukkarinen & Ladonlahti 2001, 99.) Ohjaajan on sitouduttava inkluusioon täysin, jotta se voi toteutua ja onnistua (Naukkarinen & Ladonlahti 2001, 114). Ohjaajien rooli ja sen merkitys korostui myös kaikissa haastatteluissa. Inkluusion toteutumisen varmistamiseksi tulee ohjaajille, valmentajille ja kaikille liikuntaa järjestäville tahoille tarjota riittävästi tietoa toiminnan järjestämisestä (Juntunen 2007, 29).
Mitä inkluusio vaatii?
Inkluusion toteutuminen urheiluseuroissa edellyttää useiden eri tahojen yhteistyötä, mutta tärkeimpänä asiana on ohjaajien ja valmentajien ammattitaito omaa lajia kohtaan sekä innostus ja kiinnostus inkluusiota kohtaan. Erityistä tietämystä erityisliikunnasta tai vammoista ei tarvita, sillä eteen tulevia ongelmia voidaan ratkoa yhdessä lapsen ja vanhempien kanssa. Tutkimukseen osallistuneet pitivät myös ohjaajien ja vanhempien välistä yhteistyötä merkittävänä inkluusiota ja sen kehitystä edistävänä tekijänä. (Downs 2006, 16–17, Juntunen 2007, 29.)
Tutkimuksen tekemistä helpotti huomattavasti ohjaajien ja vanhempien kiinnostus sekä halu edistää ja lisätä inkluusion näkyvyyttä, tietoisuutta ja positiivisia ja onnistuneita inkluusiokokemuksia. Mielenkiinto ja usko tutkimusta ja sen tärkeyttä kohtaan lisäsi varmuutta inkluusion tärkeydestä.
Inkluusio koettiin merkittäväksi asiaksi, jota tulisikin huomattavasti lisätä. Inkluusio urheiluseurassa ”valmistaa” lasta elämään integroituneena yhteiskuntaan. Urheiluseura onkin hyvä paikka harjoitella inkluusiota ja yhteiskunnassa tarvittavia taitoja, ja sitä kautta myös levittää inkluusiota koko yhteiskuntaan. Inkluusion lisääntymisessä ja leviämisessä on vielä tällä hetkellä avain asemassa vanhempien aktiivisuus. Urheilussa ja urheiluseuratoiminnassa myös seuroilta vaaditaan aktiivisuutta ja rohkeutta lähteä toteuttamaan inkluusiota toiminnassaan. Vanhemmat kun ovat usein epävarmoja ja epätietoisia erityistukea tarvitsevien lasten mahdollisuuksista harrastaa urheiluseuroissa yleisissä ryhmissä muiden samanikäisten lasten kanssa. Seuroissa, ja yli seurarajojen olisikin hyvä keskustella onnistuneista inkluusiokokemuksista, joita muun muassa kyseisessä tutkimuksessa on esitetty. Vanhempia enemmän inkluusiota jarruttavat kuitenkin seurojen ja niiden ohjaajien asenteet ja epävarmuus, joita voitaisiin huomattavasti vähentää tietoisuutta lisäämällä. Tietoisuuden lisääminen onkin merkittävin haaste inkluusion leviämiselle urheiluseuroihin ja niiden ulkopuolelle koko yhteiskuntaa, kuten monet opinnäytetyössä käytetyt teokset ja tutkimukset ovat jo todenneet. Inkluusion toteutumisen varmistamiseksi tulee ohjaajille, valmentajille ja kaikille liikuntaa järjestäville tahoille tarjota riittävästi tietoa inklusiivisen toiminnan järjestämisestä.